Harvinaisia-lehti -> 2010 -> MCTD ja SLE – erilaisia ja samanlaisia

MCTD ja SLE – erilaisia ja samanlaisia

 

 




SLE on erittäin monimuotoinen sairaus. Oikeastaan mikä tahansa elin voi sairastua. Juuri taudin monimuotoisuus ja vaihtelevuus tekee siitä muihin reumatauteihin verrattuna mielenkiintoisen. Toisaalta se myös hankaloittaa tutkimusta, koska SLE ei oikeastaan ole yksi tauti vaan oireyhtymä, 
joka pitää sisällään erilaisia taudinkuvia, Heikki Julkunen kuvaa kiinnostustaan SLE:hen.

Systeeminen lupus erythematosus SLE, suomalaiselta nimeltään hajasirotteinen punahukka ja mixed connective tissue disease MCTD, sekamuotoinen sidekudostauti ovat systeemisiä sidekudossairauksia. Ne ovat luonteeltaan autoimmuunisairauksia, joissa jostain tuntemattomasta syystä elimistön immuunijärjestelmä  hyökkää kehon omia kudoksia ja elimiä vastaan. Molemmissa sairauksissa on monenlaisia oireita riippuen siitä, missä osassa kehoa tulehdusreaktio esiintyy. SLE kuvattiin ensimmäistä kertaa jo 1800-luvun lopulla, MCTD vasta 1970-luvulla. SLE:llä on vakiintunut maine monimuotoisena sairautena, kun taas MCTD:n osalta keskustelu on jatkunut näihin päiviin  saakka siitä, onko se oma itsenäinen diagnoosinsa.

Pitkään Peijaksen sairaalassa reumatologina ja sisätautilääkärinä työskennelleelle Heikki Julkuselle on tuttua MCTD olemassaolon oikeutukseen liittyvä keskustelu.

– Siitä lähtien kun vuonna 1972 amerikkalainen reumatologi Gordon Sharp työtovereineen kuvasi tämän uuden, alun perin lieväksi luokitellun sidekudostaudin, on käyty kiistaa siitä onko MCTD itsenäinen sairaus vai ei, kertoo Julkunen. Myöhemmin nimittäin havaittiin, ettei tauti kaikilla sairastuneilla ollutkaan lievä, eikä se aina reagoinut suotuisasti kortisonihoidolle. Lisäksi osa MCTD:tä sairastaviksi luokitelluista sairastui vuosien kuluttua johonkin toiseen, tunnettuun sidekudostautiin, useimmiten SLE:hen tai sklerodermaan.  Osalla tauti kehittyi vuosien varrella myös nivelreuman suuntaan. Osalla se saattoi sammua.

Kiistelyä MCTD:n itsenäisestä asemasta kuvaa myös se, että taudin määritelmiä on neljä, eikä mikään niistä ole saavuttanut yleistä hyväksyntää.
– On jopa ehdotettu, että nimi MCTD muutettaisiin muotoon UCTD, unspecific connective tissue disease, määrittelemätön sidekudossairaus, Julkunen huomauttaa.

Nykyään lähes kaikki asiantuntijat ovat sitä mieltä, että MCTD:tä voidaan pitää omana erillisenä tautikokonaisuutenaan aivan kuten muitakin systeemisiä sidekudostauteja. MCTD:tä sairastavien oireet ja löydökset ovat erilaisia kuin muissa sidekudostaudeissa, ja korkeat RNP vasta-aineet ennustavat MCTD:n kehittymistä potilailla, joilla alkuvaiheen oireet ovat lieviä ja epämääräisiä. Myös MCTD:tä sairastavien perinnöllinen tausta ja RNP vasta-aineet ovat selvästi erilaisia kuin muissa sidekudossairauksissa.

Hoitoa oireiden mukaan
– Molemmissa sairauksissa on monenlaisia oireita ja löydöksiä. Hoito määräytyy sen mukaan, mitkä elimet ovat tulehtuneet, ja kuinka aktiiviseksi tauti arvioidaan, Julkunen kertoo.

Hoidossa käytetään samoja lääkkeitä. MCTD:tä sairastavan nivel- ja lihaskipuihin sekä lievään lämpöilyyn määrätään tavallisesti tulehduskipulääkkeitä, hydroksiklorokiinia ja kortisonia pieninä annoksina. Käsien kylmänherkkyyteen auttaa parhaiten lämmin pukeutuminen, kalsium salpaajat ja tupakanpolton lopettaminen. Ruokatorvi-vaivoihin käytetään mahan hapontuotantoa vähentäviä ja ruokatorven sulkija-lihaksen toimintaa parantavia lääkkeitä. Vaikeammassa nivel- ja lihastulehduksessa voidaan käyttää hydroksiklorokiinia, kortisonia, metotreksaattia tai atsatiopriinia. Sisäelinten tulehdukset rauhoittuvat yleensä hyvin kortisonilla, kun taas hitaasti  kehittyvissä sklerodermatyyppisissä muutoksissa kuten ihon turvotuksessa ja kalkki-kertymissä, ruokatorven toimintahäiriöissä, keuhkofibroosissa ja keuhkovaltimo-paineen nousussa kortisonilla saadaan huonompi hoitovaste.

"Naisten sairauksia"
SLE:n tarkkaa esiintyvyyttä Suomessa ei tiedetä. Noin 30 vuotta sitten tehdyssä tutkimuksessa sairaalahoitoa ja tutkimuksia vaativia SLE-potilaita oli noin 1500. Tämänhetkisen arvion mukaan SLE:n kriteerit täyttäviä henkilöitä olisi Suomessa noin 2000. Sen lisäksi on paljon henkilöitä, joilla on joitakin SLE:hen viittaavia oireita ja
poikkeavia laboratoriotutkimusten tuloksia. Tällöin voidaan puhua epätäydellisestä tai
piilevästä SLE:stä. MCTD on monin verroin harvinaisempi kuin SLE. Muualla tehtyjen
esiintyvyystutkimusten perusteella arvioituna MCTD voisi olla noin 500 suomalaisella. SLE:hen ja MCTD:hen sairastuvat ovat  pääosin naisia, vain joka kymmenes sairastunut on mies. SLE:n ensioireet alkavat keskimäärin 30 vuoden iässä, MCTD:hen sairastutaan yleensä hiukan vanhemmalla iällä.

Tutkimuksen trendejä
Risto Hämeenkorpi ja Heikki Piirainen tutkivat vuosia sitten MCTD:tä sairastavien kliinistä taudinkuvaa, taudin ennustetta ja siihen liittyviä perinnöllisiä tekijöitä.
– Mutta tällä hetkellä sitä ei taida kukaan varsinaisesti tutkia Suomessa, miettii Julkunen.

Sitä vastoin SLE on ollut aktiivisen tutkimuksen kohteena. On tutkittu taudin ennustetta, neurologisia löydöksiä, monien vasta-aineiden merkitystä ja SLE:tä sairastavien raskauksia. Suomalaisia SLE:tä sairastavia on myös mukana kansainvälisissä tutkimushankkeissa, joissa pyritään selvittämään tautiin liittyviä perintötekijöitä.
– Hyvin paljon tutkitaan uusia biologisia lääkkeitä SLE:n hoidossa, kertoo itsekin aktiivisesti SLE:tä tutkinut Julkunen.

MCTD:n oireetSLE:n oireet
Valkosormisuuskohtaukset ja turvonneet kädet Perhosihottuma
Käsien ihon kiinteytyminen Hiustenlähtö
Niveltulehdus Valoihottuma
Ruokatorven toimintahäiriö Kuume
Keuhkojen sidekudoslisä ja kohonnut keuhkovaltimopaine Limakalvohaavaumat
Lihastulehdus Diskoidi ihottuma
RNP-vasta-aineet korkeassa titterissä Munuaistulehdus
Reumatekijä Keskushermosto-oireet
  Keuhko- ja sydänpussin tulehdus
  Sm- ja ds-DNA vasta-aineet
  Fosfolipidivasta-aineet

Tutkittu on myös uusia biologisia lääkkeitä TNF-estäjiä, rituksimabia ja belimumabia. TNF-estäjiä ei käytetä SLE:n hoidossa ja rituksimabi on kontrolloiduissa tutkimuksissa osoittautunut tehottomaksi. Varovaisia  positiivisia tuloksia on saatu belimumabilla, mutta mitään uusia läpimurtoja ei lääkehoidossa ole viime vuosina tehty. Toistaiseksi vaikeassakin taudissa käytetään ensisijaisesti perinteisiä lääkkeitä. Tutkimustyön toinen haara painottuu SLE:n periytyvyyteen, jota tutkitaan paljon maailmalla. Geneettinen tutkimus on erityisen haastavaa SLE:ssä, koska tauti on eri ihmisillä kliiniseltä kuvaltaan ja vasta-aineiden esiintymisen osalta niin erilainen.
– Siksi ehkä geneettisessä tutkimuksessakaan ei ole toistaiseksi tehty läpimurtoja, toteaa Heikki Julkunen. Tutkittavaa riittää jatkossakin.